Riittävän rajat

watch-1893395_1920

Syksyn uuden työrupeaman kynnyksellä muistelen myös vanhaa, niitä opiskelijoita, joita viime vuonna (ja sitä ennenkin) tapasin. Yksi yhteinen nimittäjä opiskelijoiden pulmille oli helppo löytää: vaikeus löytää kohtuus omalla kohdalla monenmoisissa asioissa: vaatimuksissa, suorittamisessa, päihteiden käytössä, pelaamisessa jne jne. Jos kohtuus olisi kuin kuminauha, sen venyttäminen jommasta kummasta päästä on helppoa, mutta johtaa usein myös pulmiin. Omien vaatimusten osalta toisena ääripäänä näkyy se, että mikään ei riitä: suoritetaan loputtomasti, uuvutaan, podetaan epäonnistumisen tunnetta ja rangaistaan ja ruoskitaan itseä. Kouluarvosanat pitää olla tapissa, kroppa olla kuin urheilijalla, ihmissuhteissa kaikkia pitää miellyttää. Toisessa ääripäässä vaatimuksia ei ole oikein ollenkaan, annetaan heti periksi, kun alkaa vähänkin ahdistaa, jumitetaan ja suojaudutaan, yritetään päästä mahdollisimman vähällä ajattelulla ja ponnistelulla. Ja yllättävää kyllä, kummassakin jää yleensä sama kakan maku suuhun, tunne epäonnistumisesta ja huonoudesta, joka syö miestä ja naista.

Miten voisimme löytää jonkin keskiverron, jossa tilapäisesti voi läikähtää ääripääkin, mutta pidemmällä ajalla joku tolkku säilyisi ja useimmiten arki sujuisi ilman ainaista säätöä? Tuolloin energiaa riittäisi enemmän, kun se ei menisi jatkuvaan ahdistuksen kanssa kamppailuun tai sen aktiiviseen välttelyyn. Kyse on myös siitä, että teemme itse jatkuvasti valintoja, joista lopulta olemme itse vastuussa itsellemme: miten haluamme yrittää elää, vaikka elämässä on kuinka paljon ulkoa päin tulevia odotuksia. Tekeminen ja yhtä lailla tekemättä jättäminen ovat valintoja, joista on seurauksia. Ehkä voisi olla hyvä antaa arkeen tulla tapoja ja tottumuksia, joita noudatetaan, vaikka ne eivät aina hohdokkaita olekaan, mutta ne säästävät energiaa: roskapussi viedään, kun se on täynnä. Kouluun tullaan joka aamu. Illalla mennään nukkumaan niin, että ehditään saada riittävästi unta. Muistetaan syödä. Tehdään tehtävät ajoissa. Jne jne. Rutiinit jättävät aikaa vaikkapa ajoittain tärkeälle palautekeskustelulle oman itsen kanssa: mikä olisi itselle riittävä tavoitetaso, mistä voisi haaveilla, mistä voisi luopua, mitä voisi lykätä, mitä jaksaisi odottaa, mitä tarvitsisi ehdottomasti joka päivä, mikä ei loppujen lopuksi tärkeää olekaan. Millaista olisi omannäköinen elämä?

Tiivistettynä tekisi mieli antaa neuvo, jota ei aina ole helppo noudattaa, mutta jota saa koko elämän ajan testata: uskalla tulla oman mukavuusalueen rajoille ja joskus ylikin, vaadi itseltäsi joskus sinnittelyä maitohapoille asti, haasta itseäsi. Mutta uskalla antaa tarvittaessa periksi, tyytyä vähän tylsempään, olla epätäydellinen, antaa anteeksi epäonnistuminen. Ja siinä ääripäiden välillä: anna itsellesi lupa olla myös tylsä, arkinen, massaa. Harjoiteltaisiinko tätä tänä vuonna, sallien, että joskus onnistutaan paremmin, joskus huonommin ja välillä ei sitten sinne päinkään?

Onnea matkaan elämän ja opiskelun löytöretkeilijät!

Tarja-psykologi

You may also like...