Mitä muut minusta ajattelevat?
Meillä ihmisillä on taipumus peilata itseämme toisiin ihmisiin. Tarvitsemme sanallista ja sanatonta palautetta itsestämme ja toiminnastamme sekä vertailemme itseämme muihin. Meillä on myös luontainen tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olemme. Toisten ihmisten reaktioiden tarkkailu ja tulkinta on meille synnynnäistä – evoluution näkökulmasta elintärkeääkin. Ilman muita ihmisiä emme voisi kehittyä sellaisiksi sosiaalisiksi olennoiksi kuin olemme. Kanssakäymisessä toisten kanssa tarkkailemme erityisesti vastapuolen eleitä ja ilmeitä. Niillä on sanojakin enemmän painoarvoa vuorovaikutustilanteen tulkinnassa. Viestien tulkinta on välttämätöntä, jotta vuorovaikutus ihmisten välillä voi sujua ja soljua luontevasti eteenpäin. Varsinkin uusien ihmisten kanssa aistimme ovat erityisen avoinna näiden viestien suhteen.
Tarkkailemme uusissa vuorovaikutustilanteissa myös omaa toimintaamme. Pohdimme sitä, minkälaisen vaikutelman annamme itsestämme: mitä pitäisi sanoa, mitä jättää sanomatta? Miten päin olla? Katsoako silmiin vai ei? Sekin on ihan normaalia ja ihmisolennolle luontaista ajattelua. Joskus kuitenkin saattaa käydä niin, että huomio keskittyykin vain oman itsensä tarkkailuun. Emme kykene enää vastaanottamaan vastapuolen viestejä sellaisena kuin ne siinä tilanteessa tulevat, vaan alammekin tulkita niitä sillä perusteella, minkälainen käsitys meillä on itsestämme ja kuinka paljon arvostamme itseämme. Taustalla voi olla jokin oma kokemuksemme, jota emme välttämättä juuri sillä hetkellä edes tiedosta. Se voi olla jokin aiemmin koettu vaikea tilanne toisten ihmisten kanssa, esimerkiksi kiusatuksi tuleminen.
Mitä pienempään ja tiiviimpään yhteisöön menemme, sitä enemmän toisten lähettämillä viesteillä tuntuu olevan merkitystä. Kaupungilla kävellessä toisten katseita ei välttämättä jää kovin pitkäksi ajaksi miettimään. Uuden koulun käytävällä toisten katseet voivat tuntua hyvinkin merkityksellisiltä. Luokan edessä esiintyessä muiden mielipiteillä on varmasti hyvinkin paljon merkitystä, jonka seurauksena eritoten alamme tulkita yleisön reaktioita. Näissä kaikissa tilanteissa merkityksellisintä on kuitenkin se tulkinta, jonka itse teemme itsestämme. Valitettavan usein olemme itsellemme liiankin ankaria, jonka takia oletamme muidenkin ajattelevan meistä yhtä armottomasti. Voisiko asian hetkeksi kääntää toisin päin ja pohtia, mitä minä ajattelen tuosta toisesta tyypistä? ”Onpa kiva paita.” ”Onpas mielenkiintoinen esitelmä.” ”Onpas tosi ihana tuo yks meidän ryhmäläinen, pakko vaan tuijottaa sitä.” ”Onpas tutun näköinen tyyppi, missähän me oikein ollaan tavattu?” Todennäköisesti se sinua katseleva tyyppi ajattelee juurikin jotain samansuuntaista.
Näiden ajatusten parista ihanaa syksyä kynttilänvalossa ja ruskan keskellä toivottaa,
psykologi Jenna
